Kuolleeksi julistettu kansa

Kirjoittanut: Eila Ylilokka, Keminkylä

Ei täällä ole lappalaisia/saamelaisia.

Eihän tämä vielä ole oikiaa Lappia.

Et sinä voi olla saamelainen.

Miksi sulla on tuommoset karvakengät/ vanthut?

Niin, no onhan niitä joskus ollu täälläki. Mutta ne ovat kavonhet. Menhet minne lie. Kuolhet.

Ei niitä mettälappalaisia/mettäsaamelaisia ole ollukhan. Keksitty koko homma.

Näitä edellä esitettyjä toteamuksia ja kysymyksiä olen kuullut koko ikäni. Ne ovat minua hämmentäneet ja vaivanneet. En nuorena niitä ymmärtänyt, sillä minulle oli selvää, että ollaan lappalaisia eli saamelaisia, kuten nykyään sanotaan. Vanhempana jo asioihin enemmän perehtyneenä ymmärsin mistä on kysymys, kun identiteettini, sukuni ja kansani mitätöidään ja vaietaan. Ymmärsin myös mitä tähän "olemattomaksi olemisenpisteeseen" tuleminen on vaatinut pitkän ajan saatossa. Ja miksi näin on tehty.

Kemin Lappi on laaja alue. Se käsittää koko Kemijoen valuma-alueen sivujokineen sekä siihen hallinnollisesti kuuluneet Kuusamon lapinkylät. Suurimmat sivujoet ovat Ounasjoki, Kitinen, Luiro ja Tenniö. Itse Kemin pääuoman latvat ovat lähellä nykyistä Venäjän rajaa tuntureitten alla nykyisen Savukosken kunnan alueella. Vanha lapinkyläjärjestelmä oli muodostettu niin, että yksi jokivarsi muodosti aina yhden kylän eli siidan.Metsäsaamelaisilla siida on alue, jolla eletään. Porosaamelaisilla se on suurporonomistaja perheineen ja palvelijoineen. Heillähän ei oikeastaan mitään aluetta olekaan. -Tämä on huomattava kulttuuriero metsä- ja porosaamelaisten välillä. Kemin latva-alue on muodostanut pienimmän Lapin kylän, Keminkylän. Tenniön varsi oliKuolajärven kylä. Luiron varsi Saariselältäaina Kitisen suuhun ja siitäalaspäin Kemijokea Saunavaaraan, laajennettuna Kiurujärvellä, Seitajärvellä ja Arajärvellä oli Sompio. Kitisen varsi oli Sovankylä ja Ounasjoen latvoilla oli Peltojärven kylä ja alempana Kittilä.[1]

Lapinkylien alueet olivat luonnonvaroiltaan rikkaat ja joet olivat pitkään tärkeimmät kulkuväylät kesäaikaan. Himoittuja luonnonvaroja ovat aikojen alusta asti olleet ruoka ja pukimet. Niitä täällä oli. Olihan joet luonnontilassa ja Kemi oli Euroopan lohirikkain vesistö. Järviltäpyydettiin haukea, jota koko Eurooppa himoitsi. Metsissä oli peuralaumat, monenlaista turkisriistaa ja puronvarsilla eleli majava, jonka hausta oli arvokasta. Kaikki rikkaudet olivat jo varhain tiedossa myös kuninkaitten ja keisareitten linnoissa niin idässä kuin lännessäkin juuri noiden hyvien kulkuväylien, jokien vuoksi. Niitä pitkin sauvoskeli sotajoukkoja, kauppiaita, veronkerääjiä ja uuden uskonnon saarnaajia.Vähäväkinen metsäsaamelainen kansa niitä väisteli ja pakeni. Sotikin välillä ryöstäjiä vastaan. Käräjöi. Puolusti omaansa. Rakenteli aittoja metsiin ja purnuja rakkoihin.Piilotti niihin eväänsä ja turkiksensa. Teki itselleenkin pakopaikan valmiiksi kaiken varalta. Opetti lapsensa vieraita karttamaan, pahinta epäilemään, jotakin ne on täältä taas hakemassa. Olemma hiljaa, ei niille näytetä.

Mistä metsäsaamelaiset ovat tulleet? Ketä he ovat?

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä Kemin Lapin alue on asutettu jo heti jääkauden jälkeen idästä päin. Savukosken alueelta on löydetty useita kivikautisia asumapaikkoja. Soklissa on ollut iso kylä, Seitajärvellä ja Arajärvellä on ollut asutusta jo kivikaudella, Kuissuvannossa Luironvarrella on asuttu, samoin Pyhäjoella Kuoskussa, Illisojalla Nousulla. Asumapaikkoja on lukuisia pitkin jokivarsia ja järvien rantoja. Onko kivikauden ihmiset mihinkään lähteneet? Ilmeisesti eivät. Matti Huurteen mukaan juuri tuosta kivikaudella nykyisen Itä-Lapin ja laajemminkin pohjoisella alueella asuneesta kansasta on kehittynyt kantalappalaiset/kantasaamelaiset.[2] Jo paikannimiä tutkimalla yhteys itäänpäin selviää. Olen selvitellyt Savukosken nimistöä useita vuosia, väliin intensiivisesti, väliin asian melkein unohtaen. Mutta uskon löytäneeni selityksen monille nimille koltan kielestä. Esimerkiksi Kemi nimestä sanotaan, ettäse on niin vanhaa perua, ettäsen merkitystä ei tiedetä. Tai olen kuullut kemi-sanan tarkoittavan myös tulvaniittyä. Kuitenkin sana kemmaD, kamm, kemi, kemme on koltankielen Paatsjoen murretta, Kildinän murteessa sama sana on kamme, kamm, kemi, kemmen. Suomeksi se merkitsee humista, kohista, pauhata (tuuli, koski).[3]Kuosk-kemmvn on kolttaa ja tarkoittaa koskenpauhua. Missä ovatkaan olleet kuohuvimmat ja pauhaavimmat kosket kuin tässä meidän Kemijokena tuntemassa joessa, silloin kun se oli vielä vapaa valjastamaton joki. Myös Vienan Kemi on koskinen joki. Siinä on noin 20 suurta koskea ja monia pienempiä 191 kilometrin matkalla. Sillä sen pituinen se on, alkaen Ala-Kuittijärvestä ja laskien Vienanmereen[4].Keminsaame kuuluu itäsaamen murteisiin ja juuri Kemikylän eli nykyisen Savukosken alueella puhuttu murre muistuttaa eniten koltankieltä. Tämän kielen Sammallahti toteaa säilyneen 1800-luvunpuoliväliin. On tosin sellainen tieto olemassa, että keminsaamea on puhuttu vielä 1890-luvulla Savukoskella. Tämä tieto on peräisin metsänhoitaja Granitilta ja sen on tallentanut maantieteilijä J.E. Rosberg vuonna 1910[5]. Sammallahden mukaankeminsaamenvoisi täysin rekostruoida säilyneiden tekstien turvin. Säilyneitä tekstejä on mm. joikuja, katekismuksen käännös ja erilaisia sanalistoja. Savukosken alueen keminsaamea on tallentanut Jacob Fellman ja Elias Lönnrot.[6] Seitajärveltä on löydetty koruaarre. Se on muotissa valettu epolettisolki Kuljan kulttuurista peräisin. Se on ajoitettu 2 vs eaa – 2 vs jaa. Tämä löytö kertoneen suhteista itään päin[7].

Kemin-Lapin metsäsaamelaisten elämää

Alunpitäen metsäsaamelaisten toimeentulo perustui metsästykseen, kalastukseen,keräilyyn ja pienimuotoiseen poronhoitoon. Metsäpeura oli pääasiallinen riista, mutta myös linnut olivat tärkeä osa ruokataloutta. Myös turkiseläiminä pidettyjen eläinten liha syötiin. Ainakin majava ja orava ovat olleet osana ruokataloutta, samoin karhu. Kalastus on ollut tärkeä ja tuottoisa elinkeino, sillä Kemijoen vesistö on ollut Euroopan rikkain vaelluskalavesistö. Täällä tosin puhuttiin nousukaloista. Niitä ovat olleet lohen lisäksi taimen ja siika.Keräily on ollut marjastusta, linnunmunien sekä yrttien ja rohtojen keräämistä, pihkan keruuta lääkkeeksi, petun keruuta keittoja varten. Pettua siis laitettiin kala- ja lihakeittoihin. Aikaisessa vaiheessa metsäsaamelaiset alkoivat hoitamaan myös lampaita saadakseen villaa pukimia varten. Muita kotieläimiä oli metsästyskoirat.

Metsäsaamelaiset perheet muuttivat vuodenaikojen ja pyynnin mukaan lyhyitä matkoja. Kesä- ja talvipaikan väli ei useinkaan ollut kuin pari peninkulmaa. Poikkeuksena oli Kemijärven kalastus alkukesästä. Sinne matkattiin pitkien matkojenkin takaa Kuusamosta, Kuolajärveltä, Keminkylästä, Sompiosta ja Sovankylästä.Kemijärven uudisasukkaat vaativat lappalaisten kalastusoikeuden kieltämistä siitä lähtien kun Kemijärvelle saapuivat. Taistelu jatkui parisataa vuotta ja lappalaisten kalastusoikeus Kemijärveen kiellettiin kuninkaan päätöksellä vuonna 1796[8].

Metsäsaamelaiset harjoittivat luonnonuskontoaan, jonka ilmentymänä olivat seidat ja tietäjien rummut sekä kotien posiot.Näitä naiset eivät saaneet käyttää. Luonnonuskonnosta on säilynyt rippeitä näihin päiviin, vaikka pappi Gabriel Tuderus julisti, että Sovankylä on käännytetty kristinuskoon tammikuussa 1670 ja Sompio ja Keminkyläpari kuukautta myöhemmin[9]. Kääntyminen ei ole ollut vapaaehtoista, sillä sitä on edeltänyt uhkailua, kiristystä ja selkäsaunoja, joita on ollut antamassa Tuderuksen itsensä lisäksi piiskuri.

Kirkko olikin hyvä käsikassara Lapin saattamisessa Ruotsin kruunun alaisuuteen. Itkonen kirjoittaa seuraavasti:

Keminlappi on ainakin vuodesta 1389 lähtien katsottu Suomeen kuuluvaksi Turun piispan alaisena Kemin kirkkoherrakuntana.

Kemin ja Keminlapin liittäminen Turun hiippakuntaan ja siten muuhun Suomeen, minkä kautta maamme pinta-ala lähes kaksinkertaistui, on vaatinut suurta viisautta ja valtiollista älyä Turun piispoilta. Sillä näillä pohjoisilla alueilla esiintyivät jo hyvin varhaisista ajoista lähtien kilpailijoina myös Upsalan arkkipiispat. Hekin yrittivät saada haltuunsa ja nautintaansa pohjoisten suurjokiemme erittäin tuottoisat lohikymmenykset, siksi he pyrkivät laajentamaan hiippakuntaansa ja samalla Ruotsin rajoja niin, että ne ulottuisivat ympäri Pohjanlahden Kemijokeen, jopa aina Oulujokeen asti. Kauimmin kesti kiista Keminlapista. Turun piispat eivät antaneet periksi. He katsoivat alueen vanhastaan kuuluvan hiippakuntaansa. Siten tätä "taistelua Lapista" käytiin vaihtelevalla onnella yli kolme vuosisataa. Lopulta se päättyi Turun, siis Suomen voittoon. On sattuvasti sanottu, että tässä taistelussa "hiippa kävi edellä, kruunu seurasi perässä". Siis kirkko suoritti Keminlapin valtaamisen ja valtio sen vahvisti. Ja otti itselleen myös suurimman hyödyn[10].

Vaikka kirkko julisti metsäsaamelaiset kristityiksi, eli kansa arkeaan kuten ennenkin. Esimerkiksi Vaalajärveltä kotoisin olleen Tilma-mummoni esi-isä Erkki Antinpoika Pumbanen oli niin laiska kirkossa kävijä, että vuonna 1696 hän uskalsi ja julkesi jäädä pois kirkonmenoista kolmena suurena rukouspäivänä, vaikka asui vain parin peninkulman päässä kirkosta. Kappalainen Ulstenius manasi Erkin käräjille. Siellä hänelle määrättiin sakkorangaistus[11].Lisäksi Jaakko Fellman on kertonut, että vielä 1820-luvulla Keminkylässä käytettiin posio-ovia [12].

Toisaalta kirkko piti metsäsaamelaisia kurissa ja kastoi heidän lapsiaan, siunasi avioliitot ja kuolleet. Kristillisyys oli muodollista tältäkin puolen. Eikä saamelaisuutta tunnustettu. Tämä käy mielestäni ilmi pienissäkin asioissa. Sodankylän kirkossa on laadittu ensimmäinen inventaarioluettelo vuonna 1738. Siinä mainitaan tinainen kynttilänjalka, jonka muuan Pehr Werriö on lahjoittanut[13]. Pehr oli muuan, vaikka hänet on muuten kirjattu kirkonkirjoissa lappalaiseksi. Muiden lahjoittajien ammatti tai asema on mainittu (esim. kirkkoherra Ganander). Pehr Heikinpoika Werriö on isäni esivanhempia. Hän on elänyt 1697-1744. Hänen vaimonsa oli Kristiina Andersintytär Keitsa. Ilmeisesti Pehrin kutsumanimi on ollut Pietari tai Piehtar, sillä nykyisinkin Värriön kylässä tunnetaan Pietarinkangas. Se on samaa " nimiperhettä" kuin Ailisokka, Ellinniemi, Inganvuopaja ja Antinoja. Tämän nimisiä henkilöitä asui Kenttälahdessa Anders Keitsan kentässä. Pehr muutti Ala-Arajärvelle eli nykyiselle Värriöjärvelle kymmenen kilometrin päästä Kemijoelta Pieliniemestä jo lapsuusperheensä mukana Värriö-nimiselle uudistilalle. Pehrille ja Kristiinalle oli syntynyt lapsia ennen Sodankylän kirkon inventaariota vuosina 1728, 1730 ja 1735. Olisikohan kynttilänjalka ollut lahjoitettu vihkimisen tai jonkun lapsen kastamisen takia.

Pehr Heikinpoika maksoi veroa yhteisvastuullisesti muiden Keminkylän miesten kanssa niin Ruotsille kuin Venäjällekin. Ruotsin vero perustui vuoden 1695 arvioon saamelaisten maa- ja vesialueiden tuotosta laadittuun Lapin maakirjaan. Sitä ennen oli vuotuisvero ja kymmenykset kaloista, turkiksista ja poroista[14]

Pehr Heikinpoika Värriön lapsuus- ja nuoruusaika oli venäläisen ylivallan aikaa. Silloin käytiin Suuri Pohjan sota 1700-1721. Napuen tappio synnytti pakolaisaallon pohjoiseen. Isonvihan aika alkaa 1710. Kemin pitäjän rannikkokylät joutuivat venäläisten ryöstön kohteiksi. Lohipadot tuhottiin ja Kemin kirkko ryöstettiin, pappila poltettiin. Väestö pakeni piilopirteille, niin myös täällä. Seitajärvellä on nykyisinkin tiedossa piilopirtinsija tuolta ajalta. Tornion kaupunki poltettiin 6 kertaa[15]. Uudenkaupungin rauhan jälkeen1723 kuningas velvoitti lasten vanhemmat ja holhoojat opettamaan sisälukua ja kristinoppia. Samana vuonna tuli myös säädös kristinopin opettamisesta saamelaisille. Vuonna 1739 tuli voimaan palkollissääntö. Sen mukaan joutenolo oli rikollista, samoin työtä vailla olevan auttaminen. Tämä tarkoitti sitä, että kaikkien 15 vuotta täyttäneiden tuli hankkiutua palkollisiksi. Tällä säädöksellä turvattiin etenkin työvoimaa maataloudelle. Niinpä metsäsaamelaisten nuorten oli lähdettävä kotiseudultaan piioksi ja rengeiksi joskus kauaskin. Minun sukulaisiani on joutunut muuttamaan Kemiin ja Ouluun asti. Tämä tietenkin heikensi metsäsaamelaista kansaa. Pekka Heikinpoika näki vielä Pikku vihan ajankin. Se oli venäläismiehitys vuosina 1741-1743.

Samaan aikaan kun isäni esi-isä Pekka Heikinpoika Värriö vaimoineen ja lapsineen metsästeli ja kalasteli Keminkylässä Ala-Arajärvellä, Sattasesta kotoisin olevan äitini esivanhemmista AndersSuikki perheineen paimentelee porojaan Jukkasjärven ja Kolarin seutuvilla.

Miten metsäsaamelaisuus häivytetään?

Pehrin ja Kristiinan poika Pehr Värriö (s. 1728, k.1803) on merkitty kirkonkirjoissa lappalaiseksi. Hän on avioitunut 1750 Kristiina Hannuntytär Nousun kanssa. Kristiina tulee Ala-Arajärvelle Martilta Karppinen-nimiseltä tilalta. Hänen isänsä on Hannu Matinpoika Nousu jaäitinsä on Kuolajärven saamelainen Kristiina Juhontytär Saija. Kristiinan perhettä on puhuteltu Karppisiksi talon mukaan, mutta kirkonkirjoissa kuitenkin ovat säilyneet Nousuina.Tämän Pehrin ja Kristiinan elinaikana metsälappalaisuus hävitettiin veroluetteloista ja metsäsaamelaisten katsottiin muuttuneen uudisasukkaiksi. 1500-luvulta lähtien oli Ruotsin kruunu perinyt lappalaisilta erityistä lapinveroa. Lapinveroa maksavat lappalaiset olivat omana ryhmänään maa- ja veronkantokirjoissa. Kemin Lapin etelä- ja itäosissa lappalaiset siirrettiin 1750 ja -60 luvun vaihteessa uudisasukkaitten luetteloon. Muutoksen taustalla oli näkemys, että alueen lappalaiset ovat ryhtyneet harjoittamaan maanviljelystä perustettuaan uudistilan. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, sillä metsälappalaiset jatkoivat samaa luontaiselinkeinoihin perustuvaa elämäntapaansa, jolla olivat eläneet siihenkin asti. Vaikka he pienet naurispellot raivasivat ja saattoivat hankkia karjaa muutaman elikon, joille niittyjä niitettiin, ei heidän vanha elintapansa kadonnut. Tila oli otettu verotuksellisista syistä, sillä oli saatu verottomia vuosia. Toimeentulo saatiin edelleen metsästyksestä, kalastuksesta ja poronhoidosta. Niinpä vuoden 1759 käräjillä oikeudelle kerrotaan lappalaisten viettävän koko kesän enimmäkseen kalassa ja metsässä, vaikka ovat perustaneet uudistilan, joka jää näin rappiolle [16]. Paulaharju puolestaan kirjoittaa maanviljelystä näin:

Oli Sompio toukopellon touhussa. Miehet olivat pyytöretkillä, hanhia naakimassa taikka Sompiojärvellä kalassa, naiset vain, ikä-äijät ja lapset tuhersivat maan kimpussa [17].

Vuonna 1760 tehtiin uudistilojen verollepanoehdotus, joka perustui 1749 asutuksen ohjesääntöön. Sen tavoitteena oli selkeyttää verotusjärjestelmää. Tällöin ei lappalaisten tiloja katselmoitu veromanttaaleita varten ja lapinkyläjako poistettiin samana vuonna käytöstä. Sovankylä, Sompio ja Keminkylä muodostivat Sodankylän kirkkopitäjän. Suurena lappalaisten häviämisvuonna 1763 Keminlapin veroluetteloissa lapinveron maksajat merkittiinuudisasukkaiksi. Niin myös Ala-Arajärvellä asuvat esivanhempani Pehr Pherinpoika ja Kristiina Värriö, sekä Pehrin veli Henrik, joka vielä tässä vaiheessa on naimaton, mutta avioituu myöhemmin Margeta Tervon kanssa ja muuttaa Mettiäisen tilalle Hietasuvantoon.Suur-Sodankylän maakirjasta vuodelta 1767 Kemikylästä löytyy Pekka Pekanpoika Värriö. Yhtäkkinen saamelaisten häviäminen Kemin Lapin keskisistä osista oli siis suurimmalta osalta kirjanpidollinen ja verotuksellinen toimenpide[18]. Tämä toimenpide tehtiin, koska kruunun asettamat tavoitteet uudistilojen perustamismäärissä ja asukasmäärissä eivät täyttyneet muualta muuttavan väen myötä. Uusia asutusplakaatteja oli annettu useita mutta ne eivät johtaneet toivottuun tulokseen. 1700-luvun loppu oli enemmän sisäisen kasvun kuin ulkoa tuleen asutusvirran aikaa[19]

Vuonna 1786 Keminkylässä käräjöitiin majavanpyyntioikeuksista. Viisi uudisasukasta oli haastanut käräjille Mårten Nousun, Hindrich Nousun ja Pehr Värrien vaatien, että majavan pyynnin pitäisi olla Keminkylän puroissa yhteistä. Vastaajat eivät suostuneet yhtäläiseen osuuteen kuin neljän puron osalta. Tämä oikeus tapaus osoittaa, että suomalaiset eivät olleet osallistuneet aikaisemmin kylän yhteisiin maksuihin ja velvollisuuksiin. Mutta olivat nyt niihin valmiit osallistumaan, jos saavat majavan pyyntioikeuden. Oikeus oli hyväksynyt tämän uudisasukkaiden vaatimuksen[20].

Äitini suvussa samaan aikaan Pehr Pherinpoika Värriön kanssa eli lappalainenPehr Andersinpoika Suikki vaimonsa Kristen Nilsdotterin kanssa poroja paimentaen Kolarissa.

Metsäsaamelainen kansa elää arjessa

Miten metsäsaamelaisuus eli kun oman kielen käyttö oli kielletty, luonnonuskonnon harjoittaminen oli kielletty, vanhojen elinkeinojen rinnalle valtiovalta ja kirkko pakottivat ottamaan uusia elinkeinoja; karjatalouden ja maanviljelyn, oli asetuttava paikoilleen uudistilalleen, oli luovuttava veromaistaan ja pyyntipaikoistaan, lapinkylät lakkautettiin, papit ja kruunun virkamiehet jakoivat heidän oikeuttaan, jota ei metsäsaamelainen/lappalainen ymmärtänyt, eikä pitänyt oikeudenmukaisena. Samaan aikaan tämän kanssa Keminlappi koki samat rasitukset kuin muukin kansa ja alueet ympärillä. Valtiot sotivat ja kärsittiin vainon alla, koettiin kato- ja nälkävuosia, kulkutaudit veivät osansa kansasta ja karjasta. Miten selvittiin?

Isäni puolen sukua Ala-Arajärvellä Värriön uudistilalla jatkoi Antti Pekanpoika Värriö (s. 1761, k. 1839) vaimonsa Anna Juhontytär Kurisian kanssa.Kurisian suku on paikallinen metsäsaamelaissuku, joka on asustellut aikoinaan Seitajärvellä, jossa on vieläkin Kurisiankenttänä tunnettu paikka.

Antti Pekanpojan elinaikana majavat metsästettiin lähes loppuun, koska muualta tulleet uudisasukkaat saivat pyyntioikeudet. Ennen kun jokaisella oli omat tietyt pyyntialueet ei majavia pyydetty liikaa, vaan ajateltiin tulevaisuutta ja jätettiin lisääntyviä eläimiä jäljelle. Nyt kun kaikki pyysivät kilpaa, majavat loppuivat. Myös metsäpeurakanta pieneni. Poron merkitys alkoi kohota. 1800-luvun alussa oli 7 katovuotta peräkkäin. Silloin Antin sisar Klaara ja miehensä Olli Siurumaa muuttavat lapsineen Norjaan. Suomen sota käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä 1808-1809. Rajankäynti Kuusamon Vaatimenoivasta pohjoiseen koettiin tarpeettomaksi, koska alueella asui niin vähän ihmisiä. Senaatti oli kuitenkin määrännyt, että raja oli käytävä vanhojen nautinta-alueiden ja perimätiedon mukaan. 1830-luvulla oli toinen muuttoaalto Norjaan. Silloin Antin tytär Kristiina ja aviomiehensä Mooses Tepsell muuttavat Norjaan Bergebyhyn 1833.

Onnela kuvaa tätä aikaa seuraavasti:

Kun pahimmat ajatalkoivat 1810 ja jatkuivat vuoteen 1813, seurauksena oli karjanhoidontyrehtyminen. Tauteihin ja nälkään kuollutta karjaa jouduttiin syömään hengen pitimiksi. Suuri joukko kynnelle kykenevää väkeä tempautui muuttoliikkeeseen, joka vei väkeä sekä eteläisiin pitäjiin että nimenomaan Ruijan rannalle, osin Venäjän puolellekin kemijärviläisten ja sallalaisten tavoin. Nousussa ollut karja- ja maatalous näyttivät kuihtuvan.

Tähän huonojen vuosien sarjaanliittyi vuodesta 1821 karjaruton saapuminen Sodankylään. Ensiksi se kohdistui poroihin, joita jouduttiin teurastamaan tai joita kuoli niin paljon, että poroja laskettiin olevan jäljellä pororuttoa edeltäneeseen aikaan verrattuna viitisen prosenttia. Mutta rutto iski lehmiin ja hevosiinkin [21].

Antti Pekanpoika Värriö perheineen eli siis todella kovat ajat. Perheeseen syntyi kaikkiaan viisi lasta, jotkakaikki elivät aikuisiksi asti. Pojista Pekka muutti Kemiin, Juntti eli Johan Martinkylään ja Antti jatkoi talonpitoa Värriöllä. Tytöistä Maria avioitui Suikin sukuun ja jo edellä mainittu Kristiina Tepselin sukuun. Varmaan pettua lisättiin keittoon kuin keittoon tässäkin perheessä, mutta luulen, että kalastuksella hankittiin ruuasta suurin osa. Nousihan se kala kuitenkin, eikä karjarutto siihen iskenyt. Lohen merkitystä Lapin väestön selviytymiselle katovuosista ei juurikaan korosteta vielä nykyäänkään siitä sattuneesta syystä, että lohi ja muut nousukalat hävitettiin Suomen valtion toimesta toisen maailman sodan jälkeen. Sen sijaan maanviljelyn ja karjatalouden merkitystä korostetaan, sillä sen katsottiin hävittävän sivistymättömyyden, jota mettäläisyys edusti. Enbuske kritisoi Fellmannin antamia tietoja seuraavasti:

Jakob Fellman kuvaili vuoden 1812 tilannetta synkin sävyin. Yleisenä ravintoaineena oli ryyneiksi hakattu ja vedessä keitetty petäjänkuori, jota syötiin sekä leipänä että vellinä."Se oli jo onnellinen, joka sellaiseen soppaansaattoi laittaa jonkun kalapalasen." Se oli sinällään hyvin stereotypinen nälkäajan vaikeuksista kertova kuvaus, eikä lähdearvoltaan paras mahdollinen. Epäuskottavaa on myös, että viljakato olisi aiheuttanut niin vaikean nälänhädän kuin kuvauksista on luettavissa. Peltoalat ja kylvömäärät olivat vähäisiä, eikä satomäärillä ruokittu väestöä edes normaaleina vuosina[22].

Annanpalon mukaan vuosina 1853-65 keskimääräinen lohisaalisoli veroa maksavienkalastajien omankin ilmoituksen mukaan 180 000kiloa suolattua kalaa kesässä[23]. Lohta on perimätiedon mukaan pyydetty Arajoestakin. Se on noussut Mutasuvantoon asti, noin 5 km Värriöltä alas päin. Lohi nousi Kemiä myöten Keminkylään ja toiselta suunnalta Nuorttia myöten.Nuortin kalavedet ovat olleet tiedossa jo vanhastaan. Vanhan tarinan mukaan Johan Kurisia on käynyt Nuortilla kalassa Seitajärveltä, jatodennäköisesti myös muut Keminkylän metsäsaamelaiset.Ilmeistä onkin, että katovuodet eivät koetelleet Keminkylän metäsaamelaisia yhtä ankarasti kuin enemmän maataloudesta elävää väestöä etelämpänä.

Antti Pekanpoika Värriön aikalainen äitini suvun puolella oli Pekka Pekanpoika Suikki (s.1764, k.1835) ja vaimonsa Brita Larsdotter Sarri. He olivat raitiolappalaisia Kolarin ja Jukkasjärven alueella.

Metsäsaamelaisuudesta vaietaan

Värriön uudistilalla isäntänä jatkoi Antti Antinpoika Värriö (s. 1804 k. 1867). Hän avioituu 1826 Maria Ollintytär Nousun kanssa. Marin äiti on Maria Matintytär os. Kilpimaa. Antille ja Marille syntyy seitsemän lasta, joista viisi elää aikuisiksi asti.

Antti Antinpojan elämänvarrelle sattuu katovuosia ja tautiepidemioita. 1820-luvulla oli toinen Pernarutto epidemia poroissa, sen seurauksena porokanta romahti.

Onnela kertoo katovuosista ja taudeista näin:

Kun tarkastellaan etenkin vuoden 1809 jälkeistä kuutta-seitsemää vuotta, oli viljakato lähes täydellinen….

Kato ja nälkä ajoivat väkeä pakoon enemmän kuin koskaan ennen….

Katovuosista ei päästy seuraavallakaan vuosikymmenellä. Erityisesti vuosi 1828 mainitaan huonona kasvuvuotena. Seuraavan vuosikymmenen alku oli niin karjaruton kuin suurten viljakatojen aikaa. Niiden kohtalokkuutta lisäsivät vielä kulkutaudit, joita pakoon asukkaat lähtivät etenkin Jäämeren rannalle.

Katovuosien jatkuessa Oulun kihlakunnankruununmakasiinikin oli antanut – kuvernöörin siunauksella 28.11.1832 – 20 tynnyriä viljaa ilmaiseksi jaettavaksi kyläläisille. Mutta kyläläiset katsoivat itsensä niin varattomiksi, että eivät voineet itse edes hakea luvattua viljaa.

Olkileipä näyttää olleen kyläläisille tuttua.

Vuonna 1838 tehdessään omaa arviotaan nimismies Gustaf Slottsberg mainitsi täydellisen kadon kyliksi vain Sompion ja Kemikylän [24].

Lähteenmäki puolestaan kirjoittaa, että Lapin uudisasukkaiden toimeentulo oli lähes koko 1800-luvun niukka. Sotaväenotot ja muonan pakko-otot ja viljamakasiinien käyttäminen sotamiesten tarpeisiin heikensivät talonpoikien elinoloja[25]. Lähteenmäki kertoo myös, kuinka pohjoiset pitäjät yrittivät tuoda viljaa Arkangelista, mutta se ei ollut onnistunut. Venäläiset olivat kieltäneet heitä viemästä maasta elintarvikkeita ja ottivat heidän kuormansa pois [26].

Antti Antinpoika Värriön perheessäkin oli ollut tiukkaa. Pettua oli varmaankin syöty. Metsän riistaa pyydetty, peurojakin ja kalastusta harjoitettu. Marilla oli ollut navetassa kenties lehmä tai kaksi ja pieni lammaskatras. Niille on jokivarsiniityiltä tehty heinää. Lapsista Johan Henrik kuolee kaksivuotiaana vuonna 1829 ja Margareta vain pari viikkoisena 1835. Vuonna 1850 13-vuotias tytär Eeva oli piikana Siurunmaassa ja vain 9-vuotias tytär Saara oli piikana Sodankylässä. Lapsista poika Antti muutti Norjaan Vesisaareen perheineen ja tytär Eeva naimattomana. Poika Olli kävi useita kertoja Vesisaaressa kalastusreissuilla, sillä Antti -veli oli laittanut veneen.

Metsäsaamelaisista ei enää puhutu. Saamelaisten sukunimet oli saatu muutettua talojen mukaan suomalaisiksi. Vuodelta 1852 on olemassa tieto, että enää oli elossa vain yksi keminsaamea äidinkielenään puhuva. Koiran ja pirun kieleksi pappien nimeämä kieli näytti kadonneen.Mutta katosiko se arkikäytöstä. Tuskin sillä työmenetelmät ja -tavat sekä paikkojen nimet kertovat kielen ainakin osittaisesta säilymisestä.Samoin kulttuuri on säilynyt pukeutumisessa, käsitöissä, ruokataloudessa, metsästyksessä ja arjessa muutenkin. Lehmän elättäminen vaati niityllä käynnit ja kirkossa oli pakkokäydä ja kinkereillä näyttämässä lukutaitonsa ja tietonsa kristinopista. Metsästyksessä oli vielä seurapyytöjä muun muassa Saariselällä suuri tunturipyytö aina keväisin yhdessä sompiolaisten ja inarilaisten kanssa.

Äitini esivanhemmista tätä aikaa eli raitiolappalainen Nils Pekanpoika Suikki (s.1793 Kolarissa, k. 1840 Kittilän Könkäällä) vaimonsa Anna Sofia Pokan ja kahdeksan lapsensa kanssa.He olivat tulleet Kittilään 1826. Lapsista kaksi poikaa on kuollut Kittilän Sirkassa toinen 1840 ja toinen1841. Porot olivat hävinneet ruton myötä ja perhe merkitty kirkonkirjoihin 1830-luvun lopulla itsellisiksi.

Metsät ovatkin teollisuutta varten

Seuraava isäntä Värriön tilalla oli Olli Antinpoika Värriö (s.1844, k.1922). Olli avioitui vasta 39 -vuotiaana Kaisa Liisa Pekantytär Kiurujärven kanssa. Lapsia heille syntyi kolme, joista nuorin kuoli neljän vuoden ikäisenä. Ennen avioitumistaan Olli on viettänyt liikkuvaa elämää metsästäen ja kalastaen sekä käyden välillä Norjassa kalastamassa. Kerran sitten kun hän oli palannut Norjasta, oli kotitalossa ollut uusi isäntä. Ollin sisko Anna-Maria oli mennyt naimisiin Korvasen Heikin kanssa, josta oli tehty virkamiesten toimesta taloon isäntä. Anna-Maria oli merkitty maahan kiinnitetyksi. Ja näin temppu oli onnistunut. Olli ja Kaija asuivat perheineen talossa huonemiehinä useita vuosia, kunnes siirtyivät järven vastarannalle rakentamaansa taloon, Palorantaan. Olli oli ennen kaikkea erämies. Hän pyysi vielä peurojakin. Mutta karhunkierrosten hakeminen ja myynti oli tuottoisaa. Sitä hän harrasti paljon. Pyysi karhuja muutenkin. Yhdestä erikoisesta karhun pyyntireissusta on Andreas Alariesto tehnyt taulunkin. Ollilla ja Kaijalla oli lehmiä ja lampaita. Olli oli kuulemma ollut Norjanreissujensa myötä varoissaan ja ostellut poroja.Kaija oli ollut taikauskoinen ja osannut seisauttaa veret loitsuilla.

Ollin elinaikana kansakoulu asetus tuli voimaan 1866. Tämä ei aiheuttanutKeminkylän alueella isoakaan muutosta. Lapsia opetettiin edelleen kotona ja kirkon toimesta.

Vuonna 1888 Suomen ja Ruotsin rajasulku. Norjan raja oli sulkeutunut jo aiemmin 1852. Nämä aiheuttavat ulkomaalaisten porosaamelaisten tulon Suomeen isoine porokarjoineen. Porosaamelaisten röyhkeä tapa vallata alueet itselleen porojenlaitumiksi oli yllätys niin virkamiehille kuin alkuperäisille säyseille ja asioista sopimaan oppineille metsäsaamelaisille. Porosaamelaiset oleskelivat Sompiossakin vuosikausia maksamatta mitään veroja ja maksuja valtiolle. Sen sijaan metsäsaamelaisten oli sopeuduttava taas uuteen tilanteeseen.

Paliskunta järjestelmä synnytettiin 1898. Se sopi hyvin metsäsaamelaiseen tapaan hoitaa poroja. Kemin Lapin alueella paliskuntien rajat noudattelevat vielä nytkin pääpiirteissään vanhojen lapinkylien rajoja. Poronhoitolaki määräsi kaikki peurat hävitettäviksi. Näin vanhan pyyntikulttuurin pohja tuhottiin lopullisesti.

Sodankylän kunta perustetiin vuonna 1893. Siihen kuului myös entinen Keminkylä, vuoteen 1916 saakka. Silloin perustettiin Savukosken kunta.

Valtion metsiä perustettiin hoitamaan metsähallitus vuonna 1859. Vuonna 1900 laaditaan periaatteet valtion metsätaloudelle. Kemiin jokisuuhun on perustettu ensimmäinen höyrysaha Laitakariin 1873 ja Mansikkaniemen höyrysaha käynnistyi 1895. Tornion Röyttän höyrysaha aloitti jo 1862. Sahat omisti Kemi-yhtiö. Suomi itsenäistyi 1917 ja uusi valtiovalta pyrki edistämään metsävarojen teollista käyttöä. Kemiyhtiön sulfiittiselluloosatehdas aloitti toimintansa Pajusaaressa 1919.Nyt alkoi Lapinmetsissä suursavotat. Pohtila kuvailee metsien käyttöä Lapissa ennen edellä mainittuja toimenpiteitä näin:

Lapin ikimetsät, aarniometsät säilyivät suurimmaksi osaksi luonnontilaisina, ihmisiltä koskemattomana 1800-luvun loppupuolelle asti. Alkuperäinen saamelaisasutus oli harvaa ja väestön elinkeinot, metsästys ja kalastus todellisia luontoiselinkeinoja, jotka eivät jättäneet pitkäaikaisia jälkiä metsiin[27].

Suursavotat toivat Lappiin väkeä ympäri maata ja metsiin alkoi tulla näkyvää jälkeä. Metsäsaamelaisten metsästys maat kaventuivat, riista väheni. Oli satsattava poroihin ja karjaan.

Olli Antinpoika Värriön aikalaisia äitini suvussa olivat Johan Henrik Nilssinpoika Suikki – Lampela (s. 1833 Kittilässä, k. 1890 Sodankylässä) ja vaimonsa Briitta Maria Claessintytär os. Palomaa, joka oli kotoisin Kurtakosta. Heillä oli iso perhe yhteensä 11 lasta. Pororutto oli hävittänyt Suikien porokarjan vähiin, niinpä Juho joutui ottamaan tilan Sattasjokivarresta Rajalasta. Tilan nimi oli Lampela. Siitä tuli uusi sukunimi perheelle.

Juhon ja Riitan poika Gustaf Kristian(Risto) Lampela (s.1873, k. 1932) avioitui sattaslaisen Armiida Briitantytär Oinaan kanssa. Briitan isä on tullut Sattaseen Kemijärveltä ja äiti on omaa sukuaan Tepsell, siis metsäsaamelainen. Tälläkin pariskunnalla on 11 lasta. He asuvat Sattasessa hoitaen pientä karjaa ja porotokkaasekä kalastaen. Risto oli myös muurari. Risto on kuollut kalaustusreissulla veneessä sydänkohtaukseen.

Lappi tuhkana, vedenviljakin viedään

Palorannan isäntänä Värriöllä Värriöjärveksi muuttuneen entisen Ala-Arajärven rannalla jatkaa Ollin ja Kaijan poika Petteri Aleksanteri Värriö (s.1883, k.1965). Petteri avioitui vaalajärviläisen Tilma Ollintytär Toivolan kanssa. Tilma-mummon äiti oli Kaisa Greta os. Arajärvi ja hänen sukunsa juontuu Kittilän saamelaisesta Ryssä-suvusta. Toivolan suku juontuu Pumpasen metsäsaamelaissuvusta Maria Margareta Erkintytär Pumpasen kautta. Petteri ja Tilma saivat neljä lasta.

Petteri ja Tilma olivat sitkaita ja yritteliäitä. Heidän elämäntaipaleensa kulki läpi nousevan suomalaisen kansallisuusaatteen, vuoden 1917 katovuoden, Suomen itsenäistymisen, sodat ja evakkomatkat ja jälleenrakennusajan. He kokevat nousukalojen tuhon ja metsien sekä riistan vähenemisen. Tilma hoiti karjan ja kodin tarkasti ja taidolla. Petteri oli aina metsässä tai kalassa. Hänellä oli porojakin yli 400 päätä, ennen sotaa ja hän oli Kemi-Sompion paliskunnan varaporoisäntä. Porojaan hän on käyttänyt mm. rahdin ajoon pumpulitalvena. Hän oli ajanut kasseja Sodankylästä Rovaniemelle pororaidolla. Petteri vasotti poronsa hihnassa ja siihen tarvittiin työvoimaksi kaikki kolme poikaa ja renkejäkin toisinaan. Perheen pojista kaksi vanhinta joutuivat rintamalle. Molemmat heistä haavoittuivat. Nuorin Veikko oli sotilaspoikana ja vartioi kylän turvallisuutta. Petteri -ukkini oli armoitettu metsästäjä. Hän oli kaatanut 38 karhua. Vasta 1950-luvun alkupuolella Petteri raivasi sarat. Siihen asti oli karjanrehu tehty niityiltä.

Petteri -ukki tiesi kertoa meille tarinoita Kenttälahden Keitsa- lappalaisista. Joskus hän saattoi sanoa jonkun asian lapinkielellä, mutta kun häneltä kysyttiin osaako hän lapinkieltä, hän kielsi osaavansa. Hänen muisteluistaan sai sellaisen kuvan, että hän ei kovin arvostanut kirkkoa, kouluopetusta, virkamiehiä tai yleensäkään etelästä tulleita päätöksiä. Hän puhui aina"niistä" eli hän ei kokenut yhteenkuuluvuutta noihin instansseihin.Mummokin tuhahteli pappien puheille ja herrojen höpötyksille. Petteri oli hakenut Veikon pois kiertokoulusta kesken kaiken kun oli kuullut opettajan haukkuvan kylän ihmisiä. Silti hän tuntui tulevan toimeen kaikkien kanssa ja minulle on jäänyt sellainen kuva, että hän oli pidetty ja kunnioitettu henkilö kylässämme ja paliskunnassamme. Muutenkin minulle on jäänyt ukistani paljon lämpimiä muistoja.

Ukki ja setäni sekä isäni käyttivät porotöissään umpitakkeja, peskejä, säpäkkeitä, karvakenkiä, luuhkia ja kesäisin paulakenkiä. Mummoni pukeutui pitkään hameeseen ja paitaan, jonka päällä oli villatakki ja vyöliina.

Samaa aikaa on elänyt äitini äiti Sofia Matilda Lampela (s.1912, k.1990) ja äitini isä poromies Hannes Tapani Jauhiainen, joka kuoli keuhkotautiin vain 28-vuotiaana. Hanneksen isä oli Keiteleeltä tullut sekatyömies Tahvo Jauhiainen ja äitinsä oliInarista kotoisin ollut saamelainen Matleena Matintytär os. Eira. Leenan äiti on ollut Vappu os. Aikio ja Leenan äidinkieli on ollut inarinsaame.Jauhiaiset ovat asuneet Sattasessa. Sohvi-mummo oli sota aikana saksalaisten palveluksessa pyykinpesijänä. Normaali oloissa hän työskentelisavottakokkina ja metsänistuttajana.

Ärräpäitä hakkuuaukoilla

Vanhempani Veikko Johannes Petterinpoika Värriö (s. 1929, k. 1998) ja Sisko Helena os Lampela olivat nähneet sota-ajan ja tiukat ajat sen jälkeen. Tuo leimasi koko heidän elämäänsä.Meitä lapsia heille siunautui kuusi.

Isäni oli ollut porotöissä hyvin nuoresta lähtien, eikä ollut käynyt muuta koulua kuin kiertokoulun. Äitini oli käynyt neljä luokkaa kansakoulua ja emäntäkoulun Ivalossa. Juuri koulunkäynti olikin isälleni punainen vaate. Hänen mielestään koulu pilasi ihmiset. Kouluja käyneet eivät ymmärtäneet mitään luonnosta ja siinä elämisestä. Oikeaa elämää oli vain se luonnossa luonnon kanssa sovussa eläminen. Se oli isäni voimakas mielipide. Meillä oli lypsykarjaa ja poroja. Väliin oli lampaitakin. Isä teki porotyöt suksilla ja kävellen. Ajeli ettoon porohärjällä ja nukkui rakotulilla. Ehti hän moottorikelkka hommiinkin, mutta hän ei ollut konemiehiä. Hän luovutti ettohommat veljelleni heti kun tämä pääsi kansalaiskoulusta. Ei puhettakaan, että pojista vanhin olisi mihinkään kouluun päässyt lähtemään. Eikä päässyt vielä toiseksi vanhinkaan poika. Kovan väännön sai äitini tehdä silloin kun laittoi minut oppikouluun pyrkimään. Isän mielestä se oli tyhjänpäivänen koulu. Emäntäkoulu olisi ollut passelisti tyttärille. Kun pyrin sitten lukioon oli isä taas vastaan tätäkin yritystä ja kun pääsin ylioppilaaksi, ei häntä näkynyt ylioppilasjuhlissa. Niin pahoin olin hänen tahtoansa vastaan tehnyt.

Isä opetti meille lapsille tasapuolisesti mettässä kulkemisen ja olemisen taidot. Hän opetti kalastustavat ja neuvoi paikat. Kuljetti marjassa ja näytti mitä missäkin kasvaa. Neuvoi metsästystä ja antoi tyttärienkin ampua. Jälkien tunnistaminen ja seuraaminen olivat tärkeitä. Porojen hoitoa kotioloissa ja vasotusmaassa saivat tyttäret oppia. Pojat vietiin ettohommiin. Mutta poronmerkkiä ei tyttärille suotu. Minulla oli Tilma-mummoni merkki muka nimikkomerkkinä, mutta sitä omistusta ei koskaan virallistettu. Virallisen oman merkin hommasin vasta naimisiin mentyäni mieheni avustuksella.

Noista mettäreissuista muistanisäni armottomat kirvausmessut hakkuuaukeitten laidoissa ja jänkäojitusten tullessa vastaan. Olisipa edes joskus ollut, joku mettäherra niitä kuulemassa, mutta ei. Sinne ne kannoille ja kiville meni hyvät saarnat. Isäni tunsi varmaankin jonkunlaista katkeruutta elinympäristönsä peruuttamattoman muuttumisen takia. Hän näki sen poro- ja luontaiselinkeinojen tuhona. Kun 1970-luvulla alettiin puhua saamelaisuudesta ja tehdä rajaa, että kuka se saamelainen on, isä tokaisi kerran:

-Net ei nuot muualta tulhet lappalaiset ole sen kummempia ko mekhän.

Isä siis tiesi sukumme olevan saamelainen, mutta sanoi sitä lappalaiseksi, kuten se silloin oli tapana.Äiti oli sitä mieltä, että hän on saamelainen. Häntä oli kuulemma Sattasen koulussa haukuttu lappalaisenpenikaksi. Äiti oli taitava käsityöntekijä ja jokapäiväisenä ruokana meillä syötiin äidin valmistamia aterioita, joita nykyisin sanotaan perinneruuiksi.

Sodan jälkeen otettiin kaikki mahdolliset luonnonvarat tehokäyttöön ja etsittiin vielä löytymättömiä. Kaikki tehtiin niin nopeasti, että seurauksia ei mietitty. Mikä tärkeintä tämä oman maakunnan raiskaaminen oli tehtävä koko valtakunnan hyväksi. Kansakoululaisillekin tätä asennetta ja agendaa opetettiin. Maaherra Uuno Hannula kirjoittaa koululaisten lukukirjassa näin:

Lapilla on suuret tulevaisuuden mahdollisuudet. Siitä takeena ovat metsiemme rikkaus, valtavat viljelyskelpoiset suoalueet, koskiemme voima, vaarojen ja tunturien vielä piilossa olevat mineraalirikkaudet. Tämä on tulevaisuuden maa, tämä meidän pohjoinen kotimaakuntamme.Täällä me tahdomme elää, täällä työtä tehdä synnyinseudun ja koko isänmaan hyväksi[28].

Nyt kun ympärilleen katsoo, huomaa että noinhan se on mennyt.

Monet isäni ikäluokan ihmiset ja nuoremmatkin, jotka olivat kouluttautuneet edes vähän, eivät halunneet puhua saamelaisista juuristaan. He häpesivät niitä. Sanoivat olevansa uudisasukkaiden jälkeläisiä. Tätäkin ilmiötä on tutkittu:

Valtakulttuurin vallankäyttöä analysoinut Bourdieu on todennut, että oman kulttuurinsa kieltämiseen sortuvat kaikki alistetut. Sitä tapahtuu siirtomaissa, naisten keskuudessa ja tavallisen kansan parissa. Juuri tähän kieltämiseen perustuu symbolinen väkivalta. Alistetut sisäistävät vallanpitäjien mielipiteet ja tarkkailevat itseään vallanpitäjien silmin. He kokevat itsensä huonommiksi, mitättömiksi, kömpelöiksi, surkeiksi ja moukkamaisiksi. He häpeävät itseään, heitä ujostuttaa, he punastuvat valtakulttuurin edustajien katseen alla[29].

Missä ovat metsäsaamelaiset?

Metsäsaamelaiset heräsivät puolustamaan oikeuksiaan 1990-luvulla huomattuaan, että heidät aiotaan ohittaa koko saamelaiskeskusteluissa ja heidän ikimuistoiset oikeudet kiinnostavat naapurimaista muuttaneita porosaamelaisia ja kolttia. Perustettiin lapinkyläyhdistyksiä ja haettiin äänioikeutta Saamelaiskäräjä vaaleissa. Metsäsaamelaisilla oli lain vaatimat todistukset periytymisestä alkuperäisistä Suomen alueen saamelaisista. Heitä ei hyväksytty, koska olivat suomalaisia. Ruotsista, Norjasta ja Venäjältä tulleet hyväksyttiin. Laki ei siis toteutunut. Valta oli annettu pienelle maahanmuuttaja joukolle. Alkoi syntyä tutkimusta ja tehtiin väitöskirjoja metsäsaamelaisista eri näkökulmista. Asiat ovat selvinneet ja valtion harjoittama siirtomaapolitiikka on mitä ilmeisin ja kiistatta toteennäytetty. Nyt valtio pitää tuota pientä porosaamelaisten ja kolttien ryhmää pelastusrenkaanaan ja kasvojenpesupyyhkeenään kansainvälisessä ihmisoikeuspolitiikassa. Omaa alkuperäisväestöään se yhä sortaa ja sallii sorrettavan. Siinä missä ennen kirkko oli valtion käsikassara, tuota virkaa hoitaa nyt saamelaiskäräjät.

Olen itse taistellut metsäsaamelaisen kansani ja kulttuurin puolesta koko aikuisikäni. Luontoa olen puolustanut, koska luonto on metsäsaamelaisten toimintaympäristö ja kulttuurin kehto.Olen toiminut luonnonsuojeluyhdistyksessä aktiivisesti kolmisenkymmentä vuotta. Olen vastustanut Vuotoksen allasta, pelastanut Seitajärven kylän hukuttamiselta, käynyt metsäsotaa kynällä, ja pannut kampoihin Soklin kaivosasiassa. Metsäsaamelaista kulttuuria olen siirtänyt lapsilleni ja tehnyt tunnetuksi kirjoittamalla ja valokuvaamalla. Olen toiminut Metsä-, kalastaja- ja tunturisaamelaiset ry:n hallituksessa aktiivisesti vuosia. Olen hakenut äänioikeutta Saamelaiskäräjävaaleissa. Tietenkään minua ei metsäsaamelaisena tunnisteta siellä saamelaiseksi. Tämä on irvokasta. Mutta kyllä me tämä taistelu vielä voitetaan. Kuolleeksi ennen aikaisesti julistetut saavat pitää oikeutensa ja elää omassa kulttuurissaan tasa-arvoisina muiden saamelaisten kanssa ja tasa-arvoisina Suomen kansalaisina muiden suomen kansalaisten kanssa.

Lähde

Ylilokka Elle-Maarit. SUIKKI-suku. https://italapinsuvut.blogspot.com

[1] Göran Wahlenberg. 1804. Geografisk och ekonomisk beskrifning om Kemi Lappmark i Vesterbottens Höfdingdöme.

[2] Matti Huurre. 1983. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia ss.409-414.

[3] T.I. Itkonen. 1958. Koltan- ja Kuolanlapin sanakirja.

[4]https://fi.wikipedia.org/wiki/kemijoki_(Viena). 15.3.2022.

[5] Timo Helle. 2022. kirjassa Kiuru & Helle. Viiankiaapa ikuisesti.

[6] Pekka Sammallahti. 1998. Olaus Sirma: Kulnasatz niråsam. Dieddut 1998, NR 1.

[7] Pirjo Uino.2020. Seitajärven solki – Siperiasta Lappiin, maasta museoon. https://www.academia.edu

[8] G.A. Anderson. 1913. Kemijärven Pitäjän Vaiheita

[9] Heli Saarinen.2020. Sompion saamelaiset.

[10] Tuomo Itkonen. 1956. Taistelu Lapista. Kirjassa Julkunen (toim.) Lapin Kirja.

[11] Paula Alajärvi (toim.) 2006. Vaalajärvi – Metsälappalaisten Pumpanen s.19.

[12] G.A. Anderson. 1913. Kemijärven Pitäjän Vaiheita. ss. 129-130.

[13] Petterson, Knapas, Riska. 1984. Sodankylän kirkot. s.99.

[14] Leena Heikkola. 1982. Lapin historiaa.

[15] Leena Heikkola.1982. Lapin historiaa.

[16] Juha Joona. 2019. Ikimuistoinen oikeus. s. 39.

[17] Samuli Paulaharju. 1939. Sompio.

[18] Samuli Onnela. 2006. Suur-Sodankylän historia 2. ss. 31 – 32.

[19] Samuli Onnela. 2006. Suur-Sodankylän historia 2. ss.22 -23.

[20] Juha Joona. 2019. Ikimuistoinen oikeus ss.238-239.

[21] Samuli Onnela. 2006. Suur-Sodankylän historia 2. ss. 124-125.

[22] Matti Enbuske. 2008. Vanhan Lapin valtamailla. s. 446.

[23] Heikki Annanpalo. 1984. Lappi luovuttaa elinvoimaansa. Teoksessa Lappi 2. s. 116.

[24] Samuli Onnela. 2006. Suur-Sodankylän historia 2. ss. 152-153.

[25] Maria Lähteenmäki. 2004. Kalotin kansaa. s. 259.

[26] Maria Lähteenmäki. 2004. Kalotinkansaa. s.263.

[27] Eljas Pohtila. 1984. Lapin metsätalous. Lappi 3 ss. 285-286.

[28] Uuno Hannula. 1956. Meidän läänimme. Kirjassa Lapin kirja. toim. Kaarlo Julkunen

[29] Maria Lähteenmäki. 2004. Kalotin kansaa,s. 307.