Minussa on jotain kuollutta
Kirjoittanut: Metsäsaamelainen nuori, Kittilä
Kuulun vähemmistöjen vähemmistöön - metsäsaamelaisiin. Virallisen saamelaisen määritelmään kuuluu se, että vähintään toinen isovanhemmista puhuu pohjois-, koltta- tai inarinsaamea. Koska metsäsaamelaisten kieli on kuollut, heitä ei voida määritellä virallisiksi saamelaisiksi. Tämä on johtanut siihen, että metsäsaamelaiset ovat joutuneet syrjinnän kohteeksi suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta erityisesti saamelaisten keskuudessa. Oman kielen puuttuminen on syrijinnän syy, joten sen täytyy olla merkittävä osa identiteettiä.
Suomen PEN-järjestön kuvaamalla videolla "90 vuotta sananvapautta osa 1: Niillas Holmberg" (Suomen PENin Youtube-kanava https://www.youtube.com/watch?v=RroopNhuOAQ 15.8.2018, viitattu 8.2.2021) saamelainen kirjailija, muusikko ja saamelaisaktivisti Niillas Holmberg kertoo omasta suhteestaan äidinkieleensä, joka taustatietojen mukaan on pohjoissaame. Videolla Holmberg laulaa ja puhuu äidinkielellään Utsjoen maisemissa. Hän kuvailee osuvasti: "Äidinkieli on totta kai tärkeä asia ihmisille. Sen avulla ihminen hahmottaa maailmaa. Kieli toimii ihmisen maailmankuvan peilinä." Metsäsaamelaisilla ei ole mahdollisuutta kokeaa vastaavaa sen takia, että heidän kielensä on kuollut. Holmberg on etuoikeutettu, koska hän voi ja saa käyttää omaa kieltään äidinkielen asemassa.
Identiteetti on osa jokaista ihmistä. Se muodostuu lapsena varhaisessa vuorovaikutuksessa ja määrittelee sitä, millaisena ihminen näkee ja kokee itsensä. Psykologiassa tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että kieli on tärkeä mutta ei ainoa osa identiteetin rakentamisessa. Jos kieltä ei ole enää olemassa, kuten metsäsaamelaisilla, mistä identiteetti rakentuu? Oman kokemukseni pohjalta voin todeta, että kuollutta kieltä edustava kulttuuri voi olla suuressa osassa identiteetin rakentamisessa. Minulle on opetettu metsäsaamelainen tapaa elää luonnon lähellä ja kunnioittaa luontoa. Koen kyseiset asiat identiteettini kannalta enemmän määrittelevämmäksi tekijäksi kuin kieli.
Juha Merimaa artikkelissaan "Mitä tapahtuu maailman pienille kielille?" (Helsingin yliopiston Yliopistolehden verkkosivut https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kulttuuri/mita-tapahtuu-maailman-pienille-kielille 12.6.2018, viitattu 3.2.2021) kertoo maailmassa puhuttujen kielten tilastoista ja kielten säilymisen eteen tehdystä työstä. Hän on haastatellut artikkeliinsa lukuisia tutkijoita, kuten kielitieteilijä Annika Pasasta. Pasanen on perehtynyt urallaan kadonneiden kielten tutkimiseen ja kertoo Merimaan artikkelissa inarinsaamen elvytyksestä. Pasasen mukaan inarinsaame oli katoamassa 1990-luvulla, mutta se saatiin elvytettyä muun muassa Kielipesä-toiminnan avulla. Tämä on mielestäni syrjivää toimintaa metsäsaamelaisten näkökulmasta, koska meille ei ole tarjottu yhtäläistä mahdollisuutta elvyttää kieltämme. Kielipesä-toiminta on oivallinen esimerkki siitä, että saamenkielet ovat epätasa-arvoisia jopa saamelaisten keskuudessa. Kuollut kieli ei kelpaa elvytettäväksi, koska metsäsaamelaiset olisivat määritelmät täyttäviä saamelaisia kielen osaamisen myötä. Sitten veisimme paikkoja tiukkaan rajatuilta saamelaiskäräjiltä ja huomiota niin sanotusti "uusina saamelaisina" tällä hetkellä virallisiksi saaamelaisiksi tunnustetuilta ihmisiltä. Metsäsaamelaisten identiteetti koetaan siis suorastaan uhkana.
Mielestäni kielen ei tulisi olla saamelaista identiteettiä määrittelevä asia. Saamelaisuudessa ei ylipäätänsä tulisi olla erittelyä virallisten ja ei-virallisten välillä. Se ei palvele ketään vaan luo lisää jännitteitä kielellisten identiteettien tai niiden puuttumisen välille. Tälläinen jaoittelu on kuitenkin olemassa ja se toimii syrjinnän perusteena. Siksi kaikkien olisi hyvä tiedostaa, että kieli voi olla osa identiteettiä, mutta ei sitä hallitsevana piirteenä. Kieli ei ole kaikki, mitä identiteetti on, vaan se tulisi nähdä laajempana kokonaisuutena.
Koska kieli on osa identiteetin muodostumista, mielestäni yhteiskunnassa tulisi huomioida myös kuolleiden kielten edustajien pyrkimykset oman kieltensä eteen. Minusta nimittäin joskus tuntuu siltä, että yhteiskunta on unohtanut metsäsaamelaiset. Meidän kulttuuriamme ei olla valmiita tunnustamaan yhtä virallisiksi kuin muiden saamelaisten - eikä kielen elvyttämiseen löydy tukea. Siten suomalainen yhteiskunta jatkaa kuolleen kielen unohtamista. Onneksi identiteetti voi pohjautua kuolleen kielen kulttuurille, sillä muutoin metsäsaamelaiset jäisivät historiaan eivätkä sinnittelisi nykyajassa kiinni. Meitä elossa pitävä voima ei ole kieli, kuten muilla saamelaisilla. Meillä se on elinvoimainen ja vahva suhde omaan kulttuuriperintöömme, johon kuuluvat esimerkiksi vuodenaikojen mukainen elämä ja luontosuhteen ylläpito sukupolvelta toiselle.
Merimaa mainitsee omassa artikkelissaan meänkielen, joka hänen mukaansa tunnustettiin viralliseksi kieleksi vuonna 2000. Mielestäni Ruotsissa on ymmärretty kielten merkitys ihmisten identiteetille, sillä meänkieli saatiin pelastettua juuri ennen sen katoamista. Olen tyytyväinen Ruotsin nopeaan toimintaan kielen säilyttämiseksi, koska hieman myöhemmin tilanne olisi ollut sama kuin Suomen metsäsaamelaisilla - kielen kuolema. Meänkielisten tilannetta sivusta seuranneena voin todeta, että vastaavasti Suomessa asuvat meänkieliset eivät saa vieläkään virallista tunnustusta asemastaan. Samaistun vahvasti heidän tuntemuksiinsa siitä, että vähemmistöjen kohtelu Suomessa ei ole järjin tasa-arvoista. Kyseessä ei ole siis yksilöiden ongelma vaan suuri haaste yhteiskunnallisesti: pienten vähemmistöjen kielellistä identiteettiä ei olla valmiita tukemaan.
Vaikka metsäsaamen kieli on kuollut pari sataa vuotta sitten, sen kuolema vaikuttaa edelleen monin tavoin ympäristöön. Kielen kuolema jätti jälkeensä metsäsaamelaiset geenit, muistot ja halun puolustautua. Kuollut kieli siis elää tietyllä tapaa edelleen, vaikka kieltä ei puhuta. Metsäsaamelaiset eivät hyväksy syrjintää eivätkä sitä, että heidät halutaan unohtaa.
Metsäsaamelaisten tilanteeseen tulisi laajemmin osoittaa kiinnostusta, koska jokainen kieli vaikuttaa niin yksilöihin kuin yhteiskuntaankin, mutta myös laajemmin. Merimaan haastattelema suomalais-ugrilaisten kielten professori Riho Grünthal havainnollistaa: "Kysymys on maailman kulttuuriperinnöstä. Jokainen kieli kuvaa omaa synnyinympäristöään ja yhteisöään." Tällä hän haluaa sanoa sen, että yhdenkin kielen menettämisellä voi olla yllättäviä seurauksia, jopa globaalille tasolle asti. Tämä pätee hyvin metsäsaamelaisiin. Kun metsäsaamen puhuminen kiellettiin 1800-luvulla, maailmaan tuli aukko. Nimittäin ne asiat, jotka metsäsaamessa saivat merkityksen ja puhutun muodon, ovat lakanneet olemasta. Kulttuuri jäi jäljelle siitä huolimatta. Muutoin Suomen Lapin metsissä eläneiden saamelaisten kulttuuriperintöä ei olisi yhtään jäljellä. Jos edes kulttuuria ei olisi jäänyt, monen ihmisen identiteetti olisi voinut rakentua hataralle pohjalle ja maailmaan olisi jäänyt monia kulttuuriperinnöllisiä kysymyksiä.
Vaikuttaa siltä, että metsäsaamelaisten tulee itse puolustaa, rakentaa ja tuoda esille identiteettiään. Kukaan muu ei ole tulossa meitä tukemaan - edes muut saamelaiset. Identiteetin kulmakivenä täytyy pitää kulttuuria ja perinteitä, vaikka metsäsaamen sanoja ei ole säilynyt. Kielen edustama kulttuuri voi olla isossa osassa yksilön identiteettiä, vaikka itse kieli olisikin kuollut. Sitä ei pitäisi unohtaa yhteiskunnan eikä yksilön silmissä. Vaikka metsäsaame on kuollut, minä en ole. Aion omalta osaltani pitää huolen metsäsaamelaisesta identiteetistäni, koska silloin minussa on jotain kuollutta ja siten niin ainutlaatuista.